KAHDEKSAS LUKU.
Pylväspyhimys.
Hetkinen sen jälkeen asteli kaksi kaapuihin käärittyä henkilöä aulan poikki ja meni eteisen läpi ulos Kerameikos-kadulle. Ne olivat piispa ja nuori esilukija.
Pitkä katu päättyi etelässä toriin ja pohjoisessa Dipyloniin eli kaksoisporttiin, jonka edustalla kuuluisin hautausmaa, Ateenan Père Lachaise oli. Kaksoisportin vasemmasta aukosta tultiin niin sanotulle pyhälle tielle, joka vei Eleusiiseen; oikeasta käytävästä näki suoran, jalavien ja platanien varjostaman tien, joka vei Akadeemiaan ja platoonilaisten filosofien huviloihin.
Kadulla vilisi vielä kävelijöitä, joita lauhkea ilma ja ihana kuutamo oli ulos houkutellut. Vasta Teeseuksen temppelin toisella puolen väkitungos harveni, ja kauempana häiritsi hiljaisuutta ainoastaan ohikäyvän patrullin aseiden helinä ja askeleiden töminä. Petros ja Clemens valitsivat oikean käytävän, kulkivat vartioivan sotilaan sivu ja kääntyivät, kuljettuaan kappaleen matkaa pimeässä lehtokujassa, oikealle rautaisesta ristikkoportista, joka vei hautausmaalle.
Clemens teki ristinmerkin ja luki rukouksen astuessaan tähän kristittyjen kammoamaan paikkaan. Oli kuitenkin ihana paikka, täynnä kauneutta ja jaloja muistoja. Siellähän lepäsi Hellaan ja ihmiskunnan suurimmat miehet ja ne tuhansittain tuhannet nuorukaista, joita muinoinen Ateena oli kasvattanut kauneudessa ja ilossa aikaiseen sankarikuolemaan. Temppelinkaltaisia muistomerkkejä ja katkenneita pylväitä kohosi laakeri- ja kypressipuiden tummista ryhmistä, jotka varjostivat yksinkertaisia muistokiviä tai puoleksi peittivät hiljaisia komeroita, joista uurnat ja kuvapatsaat häämöttivät. Kerameikoksen hautausmaa oli Ateenan historia marmoriin veistettynä.
Sen silloinen rappiotila, sen huono hoito, käytävillä kasvava rikkaruoho, kallistuneet hautapatsaat kuluneine kirjoituksineen, lohjenneet korkokuvat ja kaatuneet kuvapatsaat puhuivat nekin aikakirjojen kieltä. Kaupungin muurin takaa, joka yhdeltä puolen rajoitti paikkaa, katseli kaukaa alas hautausmaalle korkea Akropolis ja sen jättiläissuuri Pallas Ateenan kuvapatsas, sen kykloopiset muurit, sen temppelien pylväsrivit, kaikki kuun hopeoimina. Jos niissä eli henki, niin se tunsi silloin mitä ihmissydän voi tuntea katsellessaan menneisyyttä, kun suree kadonnutta kauneutta, kuollutta voimaa.
— Isä, sanoi Clemens, jouduttaen Petroksen sivulla askeleitaan, — ne kuolleet, jotka täällä lepäävät, olivat pakanoita, mutta olihan heidän joukossaan toki monta, jotka etsivät oikeata tietä?
— Tietysti, vastasi Petros, heillä oli luonnollinen laki kirjoitettuna heidän sydämiinsä.
— Ja etkö usko, kysyi Clemens, luoden surumielisen katseen marmoripatsaisiin, jotka häämöittivät lehtiryhmistä, — etkö usko, että Vapahtajan kuolema luetaan heillekin vanhurskaudeksi?