— Minä uskon sen, vastasi piispa. — Kun Kristus kuolemansa jälkeen astui alas helvettiin, niin hän saarnasi siellä vapahdusta pakanoiden sieluille.
— Oi Jumalan hyvyyttä! Hän ei hylkää yhtään lapsistaan. Kadotetut saavat palata hänen isälliseen syliinsä.
Nuorukainen huokasi syvään ja vaikeni. Petros sanoi:
— Poikani, sinä ajattelet ehkä tällä hetkellä maallista isääsi, tuota tuntematonta, joka antoi sinulle elämän?
— Niin, sinä itse herätit sen ajatuksen, kun tänä iltana käskit minun kirjoittaa testamenttini.
— Sinä epäilemättä ihmettelet, että sinua siihen kehoitin.
— Niin, mitä minulla on antamista? Tulinhan tyhjin käsin Antiokeiasta, jossa sinun isällinen hyvyytesi hankki minulle tilaisuuden opintoja harjoittaa ja siten valmistautua pyhään kutsumukseeni. Mitä minulla on, senhän olen saanut sinulta. Sinä otit minut turviisi, kun olin avuton, hyljätty, nälkään nääntymään jätetty lapsi. Oi, äiti raukkani, äiti raukkani!
Clemensin valtasivat kokonaan hänen tunteensa, kun hän ajatteli äitiänsä, jota hän ei tuntenut, vaimoa, joka oli voinut tehdä luonnottomimman ja hirveimmän rikoksen: hyljätä hennon, avuttoman lapsensa. Hän seisahtui ja purskahti itkuun.
Piispa tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Rakas Clemens, koeta hillitä tunteitasi! Älä ajattele häntä enää! Hän ei sitä ansaitse. Tiikerikin rakastaa sikiötänsä ja puolustaa sitä kuolossakin.