— Älä puhu niin, hyvä isä, rukoili nuori esilukija luoden kyyneleiset silmänsä ylös. — En tunne maailmaa enkä ihmisten sydämiä, mutta ymmärrän kuitenkin, että äitini mahtoi olla kovin onneton, ennenkuin niin hirveä päätös kypsyi hänen sielussaan. Etkös usko, että hänen kyyneleensä vuotivat, kun hän minut jätti? Oi, aivan varmaan! Hän oli raivostuneena sillä hetkellä eikä tiennyt mitä teki. Minä luulen, minä olen varma siitä, että hän sitte piankin palasi takaisin siihen paikkaan, johon hän oli minut jättänyt, ja oli epätoivoissaan, kun ei löytänyt minua.
— Usko niin, Clemens! Teet siinä oikein. Mahtoi todellakin olla niin, huomautti piispa lohduttaen.
— Oi, jospa saisin nähdä hänet, ajatteli Clemens pyyhkiessään kyyneleensä, — minä en nuhtelisi häntä, en! Vaan hän varmaankin iloitsisi, että hänen poikansa elää, että Jumala on armahtanut hänen poikaansa ja häntä.
Piispa jatkoi:
— Minä käskin sinun tehdä testamentti, koska mahdollista on, että sukusi tulee ilmi. Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Kuka tietää, vaikka olisit suurten rikkauksien perillinen?
Clemens hymyili surumielisesti tälle rohkealle arvelulle.
— Ajattele sitä mahdollisuutta! Testamentti on omassa hallussasi ja jää sinne. Sinulla on valta hävittää se, jos et voi vastustaa odottamattoman rikkauden houkutuksia ja jos kadut antaneesi omaisuutesi minun käytettäväkseni kirkon hyväksi. Puhun nyt ainoastaan mahdollisuuksista, poikani; vaan se, joka palavasti rakastaa kirkkoa, saattaa toivoa mahdotontakin ja pitää silmällä kaikkea, mikä sitä voi hyödyttää.
— Ah, miksi selität syitäsi? Sinä olet yhtä hyvä, kuin viisas ja harkitseva. Sen minä tiedän, ja siinä on kylläksi.
— Ja ajattelin, jatkoi piispa lempeästi, — ajattelin kuinka hartaasti ikävöit eron hetkeä. Sinun ruumiillinen majasi on heikko, rakas lapsi. Sinä et ole kutsuttu kauan elämään tässä maailmassa.
— Sitä toivon ja ajattelen sitä ilolla.