— Tässä on vain leipä, ja muutama tippa viiniä…
— Myrkkyä hän sinulle tarjoo, Simoon! Minä olen Anastasia, oikeauskoinen Anastasia… Pois tieltä sinä käärme!…
— Lama ragscha gojim! kuului ukon ääni, vihaisena ja jylisevänä. — Kirotut lörpöt! Mitä siellä teette?
Nyt kolmas vaimo tuli ystävälleen avuksi ja tempasi korin Tabitalta.
Anastasia ehti kiinnittää omansa nuoraan, joka samassa vedettiin ylös.
— Kas niin, huudahti Anastasia voitosta riemuiten Tabitalle, joka sukkelasti korjasi maasta pienen viinipullonsa; se näet oli taistelussa pudonnut korista ruohostoon, — ähä, mitä sait vaivastasi? Sinä olet vienyt pöllöjä Ateenaan ja heiniä Megaraan. Jollet ole, niin sano!
Ukko tyhjensi pylvään päällä ylöshinaamansa korin ja heitti sen omistajalle takaisin.
— Lentäkää pois täältä, te rääkkyvät harakat, huusi hän vihaisella ja karkealla äänellä alas kiisteleville vaimoille, — muuten … muuten…
— Tule, sanoi Anastasian ystävä ja tarttui hänen käteensä; — emme saa häiritä häntä kauemmin. Hän suuttuu, ja sinä tiedät, että hän silloin puhuu hirmuisia sanoja.
Ukon uhkaus vaikutti sen, että riitelevät, vaihdettuaan vielä pari sangen lyhyttä, vaan mehevää sanaa, lähtivät eri haaroille. Anastasia otti tyhjän korinsa käsivarrelleen ja palasi seuralaisensa kanssa kaupunkiin tehden suuren kierroksen välttääkseen pakanoiden hautoja. Tabita täysine koreineen ohjasi alakuloisena askeleensa tasangon perälle oliivikumpuja kohden, joiden välissä Batylloksen, hänen miehensä, köyhä maja oli.
Noin neljä vuotta sitte Petros oli tullut Ateenan piispaksi. Pian sen jälkeen hän oli käskenyt viedä pois yhden pylvään eräästä pakanain temppelistä ja pystyttää sen kaupunginmuurin ulkopuolella olevalle kentälle, ei tiedetty missä tarkoituksessa. Mutta kaksi nuorukaista, jotka olivat matkalla Akadeemiaan kuuntelemaan Kryysanteusta, näki hämmästyksekseen eräänä aamuna jonkun liikkuvan olennon tuon yksinäisen patsaan päällä. Kummastellen he menivät lähemmäksi ja näkivät, että siellä oli ukko, joka vuoroin laski polvilleen, nousi ja laski taas, kasvot käännettyinä äsken noussutta aurinkoa kohti. Tätä hän teki yhä, niin kauan kuin he häntä katselivat. Nuorukaiset jättivät siksensä matkansa Akadeemiaan ja riensivät takaisin kaupunkiin kertomaan mitä olivat nähneet. Huhu levisi uskomattoman nopeasti uteliasten ja vilkasten kaupunkilaisten kesken, ja koko päivän virtasi kristittyjä ja pakanoita sekaisin kaksoisportista tähystelemään uutta ilmiötä. Oikein tungeskeltiin, ettei olisi tultu myöhään; tasanko tuli täyteen kirjavaa kansaa: jalkamiehiä, ajavia, ratsastajia ja kantotuoleja, kansalaisia ja muukalaisia, sotilaita, lapsia ja naisia. Vaan kiire oli tarpeeton. Vielä puolenpäivän aikana tuo pitkäpartainen, kauhean ruma, outo olento oli kummallisella paikallaan ja jatkoi aina lyhyiden väliaikojen perästä yksitoikkoisia liikkeitään. Hän ei näkynyt huomaavan niitä tuhansia, jotka vilisivät patsaan ympärillä ja katselivat häntä sekavien tunteiden, uteliaisuuden, ihmettelyn, inhon ja pelon valtaamina. Mutta hänen kasvonsa olivat silloin etelään päin kääntyneinä, josta keskipäivän aurinko paistoi polttavin sätein.