Kuka hän oli? Taikauskoiset pakanain joukossa epäilivät, oliko hän ollenkaan ihminen: he pitivät häntä kauheana enteenä, joka ennusti hirveitä onnettomuuksia, tyhjänä haamuna, joka ilmestyi pian kadotakseen. Vaan arvoituksen selitys löydettiin pian, kun illan suussa kaupungin kristillinen papisto, piispa etunenässä, risteineen ja lippuineen kulki pylvään luo, järjestyi sen ympärille, veisasi virsiä, laskeutui polvilleen ja yhdellä suulla rukoili tuolta tuntemattomalta siunausta. Aurinko oli silloin laskemaisillaan ja ukon kasvot kääntyneinä länttä kohti; hänen paljas päälakensa näytti heliotropin tavoin ikävöivän ja janoovan alenevan tulipallon viimeistä sädettä. Vasta kun se oli kadonnut Aigaleoos-vuoren taa, hän katsahti alas kokoontuneiden puoleen. Hänen silmänsä tuijottivat vertyneinä, hänen, partansa riippui kuin pitkä, tuuhea naava alas pylväänpäältä. Hän ojensi kätensä ja mumisi: minä siunaan teitä!
Pylvään päällä oleva mies oli kristitty askeetti, yksi noita itsensäkiduttamisen kummituksia, joita väärin ymmärretty kristinusko on synnyttänyt yhtä hyvin kuin Intian tyhjiinraukeamista opettavat uskonnot — yksi niitä sieluja, jotka hengen ja maailman vaatimusten ristiriitaisuus oli särkenyt sydämen juuria myöten ja jotka pyrkivät saavuttamaan hengen täydellisyyden murhaamalla luontonsa — ehkä yksi niitä, jotka, tahtoessaan perinjuurin hävittää lihalliset taipumuksensa, eivät löytäneet muuta pelastuskeinoa kuin sen, että synnintuskan rasittaman omantunnon kuluttavia liekkejä vastaan asettivat ruumiillisia tuskia; he kiihottuivat kulkemaan yhä eteenpäin sitä tietä, monistamaan tuskiansa ja keksimään mitä kummimpia keinoja niiden enentämiseksi, koska heitä innostutti ihastelevan joukon kunnioitus, pyhimyksen loistokehä tässä elämässä ja korkeamman autuuden, selittämättömien riemujen ja käsittämättömän hekuman toivo tulevaisessa.
Simoon pylväspyhimys — niin häntä kutsuttiin — oli jo avaralta tunnettu kristityssä maailmassa. Pyhiinvaelluksia tehtiin idästä ja lännestä hänen luoksensa; kaikki tahtoivat nähdä hänet ja saada häneltä siunauksen. Hänen pyhimyskunniansa loiste kasvoi, kun Petros selitti että hän, pylväsmies oli tunnustaja, yksi niitä harvoja vielä elossa olevia, jotka ensimäisessä vainossa keisari Maximinuksen aikana olivat sankarillisesti kestäneet kärsimyksiä uskonsa tähden. Mistä hän oli tullut ei muutoin tietänyt kukaan, ellei piispa.
Mutta neljä vuotta, sen kaikki tiesivät, Simoon oli viettänyt tuolla ylhäällä pylväänpäällä muutaman jalan pinta-alalla, äkkijyrkkä yltympärillä, sekä joka päivä, auringon noususta sen laskuun, ainoastaan määrätyt lomahetket poislaskettuna, jatkanut polviennotkistuksiansa. Sanottiin, että hän lankesi polvilleen tuhannen kertaa päivässä. Neljänä suvena aurinko oli siellä tyhjentänyt kuumuuttansa hänen päälaelleen, neljän talven lumituiskut olivat siellä riehuneet hänen ympärillään. Hänen pukunaan oli karhuntalja ja köysi vyönä; hänen ainoana talouskalunaan oli nuora, jolla veti ylös sen ruoan, jonka kaupungin hurskaat vaimot hänelle toivat. Hän oli kristityn väestön ylpeys; molemmat suuret uskonlahkot, homouusialaiset ja homoiuusialaiset, kiistelivät kunniasta saada lukea häntä riveihinsä; molemmat pitivät häntä Ateenan suurimpana merkillisyytenä ja kaunistuksena. Pakanat sitä vastoin kammoivat pylväsmiestä, kun tämä oli lakannut olemasta heidän uteliaisuutensa esineenä. Hehän uhrasivat kukkia ja suitsutusta elämän ja ilon jumaluusvoimille ja seppelöivät niitä kauniita kuvia, joita taide oli niistä luonut. Kristityt taasen polvistuivat pyhimystensä luurankojen eteen. Sen tähden tuntui pakanoista aivan luonnolliselta, että kristityt vielä hartaammin palvelivat tuota likaista, rumaa, hourupäistä ukkoa, jolla toki oli luurankojen ja mumioiden rinnalla se etu, että hän oli elävä epäjumala.
Ne pakanat, joiden uskonnollinen tunne ja kauneudentunto ei pakottanut heitä inhoamaan häntä, katselivat häntä yhtä välinpitämättömästi kuin tritoonia, joka vuosisatoja oli liehuttanut tuuliviiruaan Tuulien tornissa Ateenan torin vieressä. Ne näyttivät olevan, pylväspyhimys ja bronssitritooni, samaa ainetta, yhtä kestäviä auringon paahteessa ja myrskyissä, yhtä lujasti juurtuneina ahtaasen korkeuteensa.
Mutta joskaan luonnonvoimat eivät vaikuttaneet Simooniin, niin hän oli kenties toiselta puolen hyvinkin herkkä sille jumaloimiselle, joka tuli hänen osalleen. Sellaisina päivinä näet, joina paljo vieraita oli käynyt häntä töllistelemässä, hän kohteli lempeästi niitä hurskaita vaimoja, jotka toivat hänelle leipää, viiniä ja vettä; jos hän sitä vastoin päivällä oli ollut vähemmän huomion esineenä, niin hän syyti heihin illalla auringonlaskun jälkeen — sillä vasta silloin hän puhui — sekavia sanoja ja kamalia uhkauksia.
Yöt Simoon omisti itselleen. Hän tarvitsi sen tunnit kootakseen voimia tulevan päivän vaivoihin. Kun hän puolenyön lähestyessä oli veisannut iltavirtensä, ei kukaan saanut lähestyä hänen pylvästään. Hän näytti häpeävän olevansa sen luonnonlain alainen, joka vaatii levon ja liikkeen, unen ja valvonnan vaihtelua. Vaan vaikka hän nukkuikin, niin se oli linnun kevyttä unta, sillä hänet herätti yksinäisen yömatkalaisen askeleet ja hän oli aina valmis viskaamaan kauheita ennustuksia hänen peräänsä. Sen tähden eivät kristityt eivätkä pakanat mielellään kulkeneet pylväskentän kautta yöllä.
Kun nuo kolme naista oli poistunut, kuulivat piispa ja esilukija lähestyessään, kuinka pyhimys, joka oli istahtanut syömään iltaistansa, päästi kummallisen vaakkuvan äänen, johon tuli vastaus pienestä lehdosta toiselta puolen jokea. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi suuri, musta lintu kohoavan lehdosta, ohjaavan lentonsa pylvästä kohden ja räpytellen lentelevän sen ympärillä, ikäänkuin olisi tahtonut vaan ei uskaltanut laskeutua alas.
— Tulehan, korppini! kuului pyhimyksen käheä ääni. — Tule ja syö iltasesi! No tulehan, tulehan, korppiseni, korppiseni!
Korppi vastasi näihin sanoihin surullisesti ja epäluuloisesti koikkuen, vaan lenteli räpytteli yhä patsaan ympärillä, ja pyhimys seurasi häntä kädellään, johon hän luultavasti oli pannut muutamia leipämuruja.