— Älä ole arka! En ole enää vihainen sinulle. En väännä kaulaasi poikki. No tulehan nyt, tule nyt!
Ääni, jolla nämät vakuutukset lausuttiin, näytti vaikuttavan korppiin. Se laskeutui pylväänpään reunalle, vaan hypähti taaksepäin, liikutteli siipiään ja parahti muutaman kerran käheästi kun Simoon ojensi kätensä ottaakseen sen kiinni. Sen epäluulo ei siis vieläkään ollut poistunut. Vaan kun Simoon oli luopunut yrityksestään ja kääntynyt pois jatkamaan illallistaan, palasi vähitellen luottamus jälleen lintuun. Se tuli lähemmäksi, hypähti viimein Simoonin polvelle ja salli tämän vapaasti silittää sysimustaa, kiiltävää selkäänsä, sekä otti sangen ahnaasti osaa pyhimyksen ateriaan.
— Olet ollut poissa koko päivän, olet vihoissasi istua törröttänyt tuolla puussa, sanoi Simoon ystävällisesti nuhdellen. — Minä kuritin sinua jotensakin ankarasti eilen, sen tein, vaan kylläpä sinä oletkin niin tyhmä ja kovapäinen, että joskus raivostun ja tekee mieli vääntää sinulta niskat nurin. Kaksi pitkää vuotta koulussa, etkä vielä osaa lausua nimeä Elpiniike!
Simoonin korppi oli melkein yhtä kuuluisa kuin pyhimys itsekin. Kristityt luulivat tietävänsä, että se oli yli sadan vuoden vanha, ja huhu liikkui, että kun hurskaat vaimot, jotka asuivat kaksoisportin likellä, eräänä päivänä olivat unohtaneet Simoonin, niin korppi oli tuonut hänelle ravintoa, kuten muinoin tapahtui Eliaalle, suurelle profeetalle.
Korppi kenties olikin vanha eräkäs, joku pitkäikäisen sukunsa Metusala, joka oli jäänyt eloon aikalaistensa jälkeen ja vieraana nuoremmalle korppimaailmalle viettänyt vuotensa Keefiisosjoen äyräiden kallioissa ja lehdoissa yksin ja sureskellen, kunnes viimein löysi uuden seuratoverin toisesta suvusta, ystävän, joka monessa kohden oli hänen kaltaisensa ja johon häntä vähitellen veti se myötätuntoisuuden side, se hellä, selittämätön voima, joka suo jokaiselle sydämelle, yksinäisimmällekin, kylmimmällekin ja kuihtuneimmallekin esineen, johon se saattaa vuodattaa sen hellyyden, johon vielä kykenee.
Pylväsmiehen ja hänen korppinsa tuttavallinen keskustelu keskeytyi, kun edellisen tarkka korva keksi lähestyvien askeleita nurmikolta. Hän oli istunut kasvot peräalan oliivipensaikkoihin päin. Nyt hän kääntyi, asettui vatsalleen, ja hänen paljas päänsä pörhöisine partoineen näytti patsaanpään lehtikoristeiden välistä julman, pensaikossa väijyvän petoeläimen naamalta. Korppi oli asettunut hänen olkapäälleen.
Simoon oli harmissaan, kun hänen aterioimistaan häirittiin. Hän tosin ei ollut vielä veisannut iltavirttänsä, vaan yötä alkoi jo kulua pitkältä, ja hän tahtoi olla yksinään. Sentähden hän ärjyi jo kaukaa tulijoille:
— Menkää pois, menkää pois! Menkää, sanon minä! Vaan kun he yhtä hyvin lähestyivät, niin hänen silmänsä säkenöivät ja hän aloitti pilkkaavalla äänellä:
— Tulkaa, lapseni! Tulkaa ja kuulkaa! Minkä tähden korva on pantu päähän kiinni? Repäise korva pois, tyhmä ihminen, ja naulaa se rintaasi…
Nämät sanat olivat sekavan rangaistussaarnan johdantona; sellaisilla saarnoilla hänen oli tapa pelottaa yksinäisiä vaeltajia, jotka sopimattomaan aikaan lähestyivät pylvästä. Vaan Simoon ei ennättänyt jatkaa, sillä hänet keskeytti tuttu ääni, joka huusi: