Korppi, joka oli unissaan, tuli levottomaksi tämän liikkeen johdosta, räpytteli siipiään, kohosi ja lensi raskain siivin puoleksi rappeutuneen kaupunginmuurin lähimpään kohtaan, istahti sinne myrttipensaan suojaan ja pisti päänsä siiven alle.
Hiljaisuuden vallitessa kuului kaukaa sointuvia laulun ääniä, ja joella, joka loisti kirkkaassa kuutamossa kuin sula hopea, näkyi vene lähestyvän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä pyhimys tarttui molemmin käsin köyteen, laskeutui alas pylväänpäältä ja liukui maahan.
Hän seisoi tai oikeammin, istui kyykkysillään pylvään vieressä piispan ja esilukijan edessä. Olisi luullut että viimeksimainitun kunnioitukseen pyhimystä kohtaan, nähdessään hänet näin läheltä, olisi sekautunut kauhistusta. Aurinko oli paahtanut ja tuulet kuivanneet tuon olennon luurangoksi, jota peitti mustanruskea nahka, minkä alla suonet pingoittuivat kuin soittimen kielet ja liikkuivat kuin yhteenpunoutuneet madot, sen vähäisen veren virtaellessa, joka vielä levitti eloa kamalaan ruumiiseen. Silmät olivat syvällä kuopissaan, ja niiden terien kehistä loisti ruskeanpunainen kiilto. Pyhimys istui puoleksi polvillaan, sääret allaan, eteenpäin kumarassa, nojautuen pitkiin karvaihoisiin käsivarsiinsa, joita karhunnahka ei peittänyt.
Petros kosketti kunnioittavasti hänen partaansa ja polviansa sekä kuiskasi samalla hänen korvaansa:
— Isä, varo kieltäsi.
Simoonin silmissä sekautui hurjaan loisteeseen älyn ja salaisen ymmärtämisen ilme. Hän nyökkäsi päätään ja käänsi katseensa Clemensiin.
— Tule luokseni! Älä pelkää! sanoi hän huomattavan hellällä äänellä.
Clemens totteli. Hän lähestyi mitä syvimmästi kunnioittaen ja kumarsi päätään sanoen:
— Siunaa minua, hyvä isä!