— Tuo sokea ja kuitenkin niin kauas näkevä Teiresias, jatkoi filosofinmantteliin puettu vieras — oli ennustanut, että Narkissos tulisi onnettomaksi ja kuolisi, jos hän oppisi tuntemaan itsensä. Kuinka tämä lienee sovitettava meidän Narkissokseemme? Muistatteko, nuoret naiset, mitä oli ja ehkä vieläkin on kirjoitettuna Delfoin temppelin sisäänkäytävän päälle? Siinä olivat sanat: TUNNE ITSESI!
— Se kirjoitus on siellä vielä nytkin, ilmoitti Hermione…
— Ja se kirjoitus, sanoi ukko — oli siis Hellaan kuolemantuomio.
— Johtopäätös on oikea, kun lähtee siltä lähtökohdalta kuin sinä, sanoi Hermione, joka tunsi vienon väristyksen ruumiissaan.
Juliaan, Bereniikeen, itse Ismeeneenkin tuntemattoman miehen viimeiset sanat tekivät omituisen vaikutuksen. He katselivat häntä kummastellen, ja Bereniike lausui epäillen:
— Minä pyydän sinua selittämään väitettäsi, sillä en sitä ymmärrä.
— Kykyni mukaan koetan tehdä sinulle mieleen. Helleenit olivat kukoistusaikanaan lapsi-kansa; iloisia, onnellisia ja rakastettavia lapsia; minkään epäilyksen häiritsemättä he antautuivat katsomustavalle, joka antoi jokaiselle luonnon elottomalle esineelle elämää ja persoonallisuutta. Heidän mielestään vuoret olivat jäykistyneitä titaaneja, meren laineet sinihuntuisia impiä, pimeät metsät Paanin ja huilua soittavien satyrien olopaikkoja, jokaisella lähteellä oli najadinsa, joka puulla dryadinsa, jokainen luola oli nymfin asunto: kedon kukalla, lehdon linnulla, taivaan tähdellä oli oma satunsa, jota he kuiskutellen kertoivat, ja olivathan niiden kohtalot inhimillisiä kohtaloita, joihin sydämen täytyi ottaa osaa. Niin, nuo onnelliset, iloiset lapset — lapset, jotka voittivat Maratoonin kentällä ja Salamiin salmessa — leikkivät yhä ihanassa maailmassaan ja luulivat sen ikuiseksi; vaan tuntematon käsi oli jo kauan sitte kirjoittanut sen tuomion noilla Delfoin sanoilla: Tunne itsesi! niinkuin jo vakahaisen lapsen otsaan on kirjoitettu näkymättömillä kirjaimilla: sinun pitää kuolla! Tuota iloista leikkiä oli kestänyt kauan, kun Ateenan kadulta kuului ääni, joka toisteli nuo sanat: Tunne itsesi! Delfolainen käsky oli ottanut miehuuden yllensä ja saanut nimekseen Sookrates. Filosofia — ei tuo leikkivä lastenfilosofia, joka ihmetteli, oliko maailma syntynyt tulesta vai kosteudesta — vaan aivan miehuullinen ja vakava filosofia huusi kuunteleville lapsille: "Älä anna mielikuvituksiesi pettää itseäsi! Opi tuntemaan itsesi! Tutki ajatuksesi lakeja! sinä itse olet maailman mitta. Ainoastaan se, mikä pitää yhtä niiden kanssa, se yksin, joka on järjellistä, on todellista!" — Mihin he nyt joutuivat, najadit, jotka olivat uurnoistaan vuodattaneet vettä laaksoon, dryadit, jotka olivat sinne kylväneet kukkasia? He pakenivat, ja kukkaset ja tähdet vaikenivat, vuoret olivat vuoria, laineet levotonta vettä, ei mitään muuta. Ja vielä lisäksi: mitä oli kunnioitettu oikeana, se huomattiin vääräksi, totuttujen tapojen pyhästä siteestä tuli tyhmyys, ruostunut, sietämätön kahle, ulkonaisen lain timanttikirjoitus oli poispyyhitty, sillä yksilö oli löytänyt lain omasta itsestään, ja itse Olympos kukistui haudaten raunioihinsa hyödyttömät jumalat — hyödyttömät, sillä järki oli havainnut ne naurettaviksi, epäpyhiksi, olemattomiksi. Kaikki oli kadonnut, paitsi ihminen itse ja filosofian lähde, josta hän katseli kuvaansa. Kuten Narkissos, Helleeni istui tämän lähteen vieressä; onnellisenako? Ei! Onnettomana, riutuen, epätoivoissaan! Hän istuu siellä yhä vielä lyöden rintaansa ja syleillen lähteen kylmää vettä, katsellen alaspäin, alaspäin, yhä vain alaspäin. Ja sillaikaa on hänen ympärilleen puhjennut uusi luomakunta, hänen yli on avautunut toinen, ikuinen, sädehtivä Olympos, eikä hän kuule taivaasta huutavaa ääntä, joka kehottaa häntä: Katso ylöspäin, ylöspäin! Valekuvasta todelliseen! Sinä rakastat kaunista, täydellistä ihmistä. Hyvä, tässä olen Minä, — Minä itse, ei kuvani! Sinä veistit aavistustesi mukaan jumalasi ihmisen kaltaisiksi. Minä olen tehnyt enemmän: Minä, Ijankaikkinen, olen astunut alas maahan ihmisen muodossa. Täytettyhän on, mitä aavistit ja toivoit. Tule syliini! Minä olen tosi Jumala ja tosi ihminen, Minä olen Maailman Luoja, Ikivanha, Tutkimaton, ja katso — Minä olen myös sinun veljesi, sinun armas veljesi, Minulla on ollut kuolemattomassa rinnassani kuolevainen, kärsivä sydän, joka tykytyksiensä mukaan on laskenut ajan hetket — ja minkä tähden? että sinä tutustuisit Jumalaasi, kotiutuisit hänen helmaansa kuin lapsi isänsä syliin. Tule rakkaani ja esikoiseni! Älä pelkää! Sinun velkasi on pesty pois minun verelläni. Minä en ole mikään hirmuinen Kohtalo. Minä olen sinun isäsi, veljesi ja vapahtajasi!
Tuntematon filosofi oli puhuessansa tulisella innostuksella näitä sanoja noussut ylös; hänen vartalonsa, jonka vuodet olivat köyristäneet, oli ojentunut ja hänen äänensä kaikui hänen tietämättään voimakkaana ja mahtavana, kuin hän olisi saarnannut tuhansille.
— Vaan ei, jatkoi hän surullisella äänellä, — Narkissos on kuuro taivaalliselle äänelle, valehteleva kuva on hänet lumonnut, valhe hänet vanginnut. Voi paatunutta, joka ei kuuntele rukoilevaa Jumalaa! Hänen viimeinen hetkensä on pian tullut, ja hänen tuomionsa julistettu. Taru kertoo, että hän manalaistenkin asuntoihin astuneena vielä katselee kuvaansa Styksin virran kalvossa. Taru puhuu totta. Hänen rangaistuksensa tulee ikuiseksi. Ikuinen kaiho, ikuinen tuska, ikuiset helvetin liekit! Voi, voi onnetonta!…
Vieras oli tuskin lausunut tämän hirmuisen varoituksen, kun hän jo kääri manttelin ympärilleen, poistui hämmästyneiden naisien luota ja läksi pois aulan lävitse. Samassa kuin hän astui portin läpi, joka yhdisti aulan naisten pihan kanssa, astui sisään kaksi loistaviin pukuihin puettua miestä, jotka lähestyivät suihkukaivon vieressä olevaa ryhmää, yhtyivät siihen ja antoivat tauonneelle keskustelulle uuden suunnan.