Toinen tulijoista oli Julian puoliso, kaartin päällikkö Ammianus
Marcellinus, toinen Akaian prokonsuli Annæus Domitius.

* * * * *

Hermionen ympärille keräytynyt seura oli illan hämärtäessä hajautunut ja jättänyt hänet. Hermione oli yksinään pienessä kammiossaan. Hän odotti isäänsä kotiin. Kului tunti tunnin perästä. Taivaan tähdet katselivat ohikulkiessaan altaanioven uutimien välistä kaihokkaisiin unelmiin vajonnutta tyttöä. On olemassa mieliala, joka ei anna tilaa selville ajatuksille, vaan jossa sielu tuntee itsensä kokonaisemmin, koska se mieliala perustuu sen kokoutuneisiin mielivaikutteisiin. Hermione oli kauan sellaisessa tilassa. Ihmissielu on taiteilija, joka ei koskaan levähdä: sellaiset hetket ovat sen soitantoa; kun se luopi selviä kuvia niin se käyttää talttaa tai sivellintä. Hermionen epämääräisten unelmain joukosta esiytyi tapauksen muisto, joka kaikesta mitä hän viime aikoina oli kokenut, oli syvimmin painunut hänen sieluunsa, tuo myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt Delfoin temppelissä. Pyhäkön auki murrettu ovi ja lattialle hajoitetut paperit olivat todistaneet, että hänen sinä yönä saamansa ilmestykset eivät kaikki olleet profeetallista laatua tai mielikuvituksen synnyttämiä. Hermione katsoi ylös tähtiin, ja asetti ajatuksissaan niiden kirkkauden ja muuttumattomuuden, taivaan tyynen korkeuden yhteen maan laaksoissa vallitsevan vaihtelevan, levottoman, selittämättömän varjoelämän kanssa. Hän ajatteli vielä niitä loistavia, mutta salaperäisiä kuvia, joita ekstasi oli luonut hänen sielunsa silmien eteen. Filippos, — hänen kuvansa, hänen toisen minuutensa hän oli nähnyt keinuvan tuon virran pinnalla, joka oli ajan virta, joka kuljetti häntä levähtämätöntä vauhtia välttämättömyyden vastustamatonta vuolletta myöten ijankaikkisuuden kaukaisiin maihin. Semmoisena kuin hän hänet silloin näki, hän oli nähnyt hänet unelmissaan; sellaisena hän näki hänet äitinsä kasvonpiirteissä, jotka siveltimen ikuistamina kaunistivat huonetta, jossa Hermione nyt istui ajatuksiinsa vaipuneena. Filippos oli isänsä ja siskonsa edellä rientänyt äitinsä luo — sillä tavalla Kryysanteus oli selittänyt näyn symboliikkaa.

Vastaus toiseen kysymykseen, jonka Kryysanteus oli asettanut oraakelin tai oikeammin tyttärensä vastattavaksi, nimittäin oliko Constantius vai Julianus voittava — vastaus siihen piili maassa olleen purppuramanttelin poimujen alla. Jollei sitä näkyä olisi katkaissut tuo kummallinen ilmiö todellisuuden maailmasta, jolle temppelin ovi murrettiin auki, niin olisi ehkä auringon paahtaman hieta-aavikon yli kiitävä tuulenpuuska vienyt manttelin pois ja paljastanut sen alla makaavan kaatuneen kasvot, taikka olisi Hermione vapisevin käsin nostanut sen lievettä nähdäkseen Constantiuksen hänelle tuntemattomat kasvot tai pahimmassa tapauksessa Julianuksen tutun, rakastetun muodon. Nyt tämä ilmestys oli melkein yhtä hämärä kuin sen tulevaisuuskin, jota sen piti valaista. Vaan mitä merkitsi hiekka-aavikko, kaukaisuudessa kiitävät ratsumiehet korkeine lakkeineen ja olkapäillä riippuvine jousineen? Nämä ratsumiehet, niin Kryysanteus oli sanonut, eivät olleet muiden kuin Persian soturein kaltaisia. Aavikko oli kenties löydettävissä Rooman ja Xerxeen uudesti syntyneen valtakunnan tyhjäksi ryöstetyistä rajamaista. Constantius oli juuri sotaretkellä Persialaisia vastaan, kun tieto Julianuksen kapinasta kutsui hänet takaisin pelastamaan valtaistuintansa. Eikö siinä tapauksessa tuo näky, joka merkitsi kuolemaa ja tappiota, lähimmin soveltunut Constantiukseen? Kryysanteus ja Hermione uskoivat sen, koska sitä toivoivat.

Niiden näkyjen merkityksestä, jotka Hermione oli sielunsa tajuttomuuden syvänteistä manannut esiin, olivat isä ja tytär keskustelleet vaeltaessaan temppelitietä takaisin, ja usein sen jälkeenkin. Kryysanteus oli totisena, mieli jännitettynä kuunnellut Hermionen kertomusta. Tätä ei vaikuttanut taikausko, vaan hänen ajatustapansa johdonmukaisuus. Tämä saattaa näyttää kummalliselta meistä, sellaisten isien pojista, jotka ovat suoneet ilmapumpulle, sähkökoneelle, kemialliselle uunille ja vinokaideverkolle sijan taivaan tähtikuvioiden joukossa. Me pelkäämme taikauskoa siihen määrään, että meitä epäilyttää kaikki, joka on jokapäiväisen havainnon ulkopuolella, ja me kutsuisimme selvintäkin filosofiaa mystiikaksi, jos se täyttä totta veisi meidät yliaistilliseen maailmaan ja sulkisi oven perässään. Yleensä tyydymme muutamiin perussääntöihin, jotka tosin kelpaavat pelastamaan meitä vajoamasta takaisin hengen pimeyteen, vaan eivät kelpaa kuljettamaan meitä eteenpäin valon tiellä. Olemme muka tehneet kylliksi itsenäisyytemme puolesta, kun emme myö sieluamme sille uskolle, jota lapsuudessa meille tarjotaan. Vaan se on heilurin itsenäisyyttä, joka heiluu kahden yksipuolisuuden, Voltairen ja Cagliostron välillä. Olemme kaukana noista helleeniläisistä filosofeista, jotka harjoittelivat ajatusvoimaansa, kuin voimistelija jäseniänsä, turvautuivat järkeen, kuten nämät jänteisiinsä, ja jotka, jalka lujana, käsivarsi voimaa täynnä ja käsi cestus-hihnoihin käärittynä, olivat valmiit joko voittamaan tai kaatumaan taistelussa ihmishengen itsenäisyyden ja järjen oikeuden puolesta. Jolleivät tästä itsenäisyydestä löytäneet tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen, jos silloin joku säälivä käsi ojensi heille vangin tamineet haarniskaksi, niin he hylkäsivät sen, he pitivät parempana taistella vapain jäsenin ja kaatuivat sankareina. Jos sitä vastoin löysivät sellaisen tyydytyksen itsessään, jos heidän ajatuksensa olivat hankkineet heille taivaan avaimet, niin he astuivat sinne lapsen suojelushengen kanssa, iloitsivat tuon valoisan salin ihanuuksista, puhuivat henkien kanssa henkien kieltä, eivätkä välittäneet, ymmärsikö ulkomaailma heitä vai ei, tai pitikö se heidän seurusteluaan näkymättömien kanssa pettäväisenä leikkinä tyhjien varjojen kanssa.

Niihin näkyihin, jotka Hermionelle olivat ilmestyneet Delfoin temppelissä, oli Karmideen kuva sekautunut. Hermione ei sitä ihmetellyt, sillä hän ajatteli usein vasten tahtoaan nuorukaista. Hänen sydämessään kyti vielä rakkaus sitä Karmidesta kohtaan, jota ei ollut enää olemassa, turmeltumatonta, hyveeseen ja viisauteen pyrkivää nuorukaista kohtaan. Hän ei ollut vieläkään voinut sitä tukehduttaa; olipa hetkiä, jolloin hän ei sitä tahtonutkaan. Karmides oli varakasta, Kryysanteuksen perheelle läheistä sukua; hän oli jo lapsena kadottanut vanhempansa ja oli sen jälkeen otettu Kryysanteuksen taloon. Hermione ja hän olivat kasvaneet yhdessä. Kryysanteus, joka oli kadottanut ainoan poikansa, näki pikku sukulaisessaan tämän sijaisen, siirsi häneen koko isän hellyyden ja toivoi mitä parasta lapsesta, jolle luonto oli niin runsaasti lahjoittanut kauneutta ja vilkasta ymmärrystä. Helleeneistä oli käsittämätön ristiriita, jos kauniin ulkomuodon alla ei piillyt rikkaita sielunlahjoja, jotka olivat vaan kehitettävät. He eivät tahtoneet erottaa kauneutta ja totuutta toisistaan, eivät suvainneet mitään juopaa luonnon ja hengen välillä. Platoon, heidän ensimäinen ajattelijansa, oli ihanteellisen kaunis mies; Sofokles, heidän suurin murhenäytelmänkirjoittajansa samoin. Heidän filosofinsa hankkivat mieluimmin ympärilleen kauniita nuorukaisia ja pettyivät harvoin vaalissaan. Sookrates, vaikka itse oli tavattoman ruma, hyväksyi saman käsitystavan ja myönsi, viitaten satyrimaiseen pystynenäänsä, että luonto oli hänen sieluunsa kylvänyt monta paheiden siementä. Mutta hän lisäsi, että filosofia oli tehnyt hänet paremmaksi. Helleenit myönsivät, että hengellä oli hallitsijaoikeus luonnon yli; he näkivät, että pahe saattoi rumentaa kauniin, että hyve saattoi ruman tehdä kauniiksi. Sookrateen oppilaat, jotka rakastivat häntä aina haaveksimiseen asti, eivät nähneet hänen satyrinenäänsä, kun hän puhui hyveestä, ja lopulta hän näytti heistä kauniiltakin, koska jotain jumalallista niin usein kajasteli hänen kasvoillaan.

Hermione oli helleeniläinen nainen, ja kaikki mikä oli häntä ympäröinyt lapsuudesta asti, yksin ilmakin, jota hän hengitti, oli kehittänyt hänen synnynnäistä rakkauttaan kaikkia kauneuden ilmauksia kohtaan. Turhaan saarnasivat niinä päivinä sekä kristityt että myöskin monet Helleenein viisaudenopettajat luonnon turmeluksesta ja aistien kuolettamisesta; hän kyllä kuunteli näitä oppeja, ja ideain maailma, jonka Kryysanteus oli avannut tyttärensä silmien eteen, oli hänenkin mielestään ainoa täydellinen ja tavoittamista ansaitseva; vaan katsoa tätä toista maailmaa syntiseksi ja halveksittavaksi, sitä hän ei voinut. Hän rakasti taivaan tähtiä ja pilvenhattaroita, maan vuoria, lähteitä ja metsiä, kukkia ja lintuja; häntä ihastuttivat taideteokset, ja jokainen kirkas lapsen silmä todisti vääräksi sen väitteen, että ihmissielu muka oli vihan lapsi ja alusta alkaen tuiki turmeltunut. Mitään lisätodistusta hän ei tarvinnut, mutta hänellä oli kyllä monta olemassa niissä tietäjissä, joiden elämä oli ollut alituista edistymistä hyveessä, niissä rakastavaisissa, jotka olivat kärsineet tehdäkseen toiset onnellisiksi, niissä sankareissa, jotka olivat uhranneet itsensä kauniin ja toden puolesta. Tässä kaikessa hän näki jumaluutta näkyväisessä ilmestyvänä. Tämän jumalallisen hän näki jokaisessa jalossa muodossa, kuuli sen jokaisessa sointuvassa äänessä. Kuvastimesta hän oli oppinut, että hänellä itsellänsä oli miellyttävä ulkomuoto. Minkä tähden hän olisi salannut sitä itseltään taikka muilta? Hän ei sitä olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Hän oli kiitollinen tästä Jumalan ja luonnon antamasta lahjasta, ja sen omistamisessa hän näki viittauksen, että tuli jalostuttaa sielunsa sen arvoiseksi.

Hoitaa huonosti tätä kauneutta, leikata poikki viljavat kutrinsa tai "pukea" vartalonsa rumentavaan pukuun, kuten moni kiihkokristitty teki, se olisi hänestä ollut herjaus. Ja siitä hetkestä saakka — tuosta unohtumattomasta — jolloin hän tajusi rakkauden povessaan, jolloin molemmat kasvintoverit ja leikkikumppanit punehtumatta, joutumatta hämille, seuraten viattoman sydämensä kehotusta, ilmaisivat ujon tunteensa ja lahjoittivat toisilleen sen tyynen, sanomattoman autuuden, joka on ensimäisen rakkauden molemminpuolisuudessa — siitä hetkestä lähtien ei Hermione enää pitänyt itseään ainoana kauneutensa omistajana; se oli hänestä aarre, jonka hän säilytti sen oikealle herralle, jalolle ja puhtaalle nuorukaiselle, jolle oli lahjoittanut sydämensä.

Kuinka usein he tämän rakkauden ensimäisinä päivinä, sen ensimäisenä vuotena olivat toinen toiselleen lausuneet sitä, iloa, jota tunsivat kauneuden lahjasta, jonka toinen toisessa havaitsi! Sielujen sopusoinnusta, molemminpuolisesta kunnioituksesta (tuo kylmä sana, tuo kankea juhlamantteli, johon puettuna mies lähestyy naista ja nainen miestä tehdäksensä komplimanginsa ja ottaakseen haltuunsa toinen toisensa!) sellaisesta he eivät koskaan puhuneet; myötätuntoisuutta, kunnioitusta oli molemmissa, vaan he eivät tarvinneet niitä verhoksi silmiensä halun, kauneudentuntonsa peittämiseksi, sillä näissä ei heidän mielestään ollut mitään hävettävää. Ja kuinka sellainen ajatus olisi juontunut Hermionelle mieleenkään, hänelle, joka ei kuullut sointuvaa sanaa näkemättä tätä sanaa kauniiseen ruumiilliseen muotoon puettuna, hänelle, jonka sielussa kuivan logiikan päätelmätkin muuttuivat siivekkäiksi keijukaisiksi, jotka leikkivät kukkaköynnöksillä, ja joka ei koskaan kuullut sanaa Idea, kuvailematta sitä taivaalliseksi, loistavaksi immeksi!

Karmides oli ollut hänelle kaksin kerroin kallis hänen oman rakkautensa ja niiden toiveiden vuoksi, joita hänen isällänsä, Kryysanteuksella, oli nuorukaisesta. Kuten Hermione hoiti kukkiaan, vaali niitä, muutteli niitä päivänpaisteesta varjoon, varjosta päivänpaisteeseen, samoin Kryysanteus oli koettanut poistaa kaikki esteet sellaisen luonteen kehittymisen tieltä, joka jo siemenenä ollessaan lupasi paljon. Hän oli harjoittanut holhottinsa ajatusvoimaa ja jäseniä, oli koettanut innostuttaa häntä suurilla esikuvilla, oli tahtonut karaista hänen sieluansa kestämään tulevia kärsimyksiä yhtä hyvin kuin tulevia viekotuksiakin, vaan toiselta puolen tehdä sen taipuvaksi ja herkäksi kaikille hyville vaikutteille, avonaiseksi kuin puhetorvi sisälliselle, jumalalliselle äänelle — hän oli Karmideeseen kiinnittänyt ajatuksen Platoonin opin tulevaisuudesta, toivonut hänestä jälkeläistä Akadeemian oppituolille, uutta soturia kauneuden uskonnolle ja järjen vapaudelle, kun hän itse oli mennyt pois.