Alussa Karmides oli näyttänyt toteuttavan nämä toiveet. Tultuansa lailliseen ikään hän kihlasi Hermionen ja teki sitte Kryysanteuksen suostumuksella matkan Syyrian, Egyptin ja Italian läpi. Kun hän palasi Ateenaan, hänen tunteensa ja taipumuksensa näyttivät tykkänään muuttuneilta. Hän ei viihtynyt Kryysanteuksen läheisyydessä. Hermionea kohtaan hän oli vaihtelevainen ja kummallinen; milloin hän oli synkkä ja salaperäinen, milloin puhkesi rakkaudenosoituksiin, jotka Hermionea pelottivat, koska niissä ilmautui jotakin rajua ja luonnotonta; milloin — ja useimmin — hän oli Hermionea kohtaan liehakoitseva, tavalla, joka ehkä olisi viehättänyt Neapolin kaunottaria, vaan joka Hermionesta tuntui alentavalta. Kärkäs huhu kertoi hänelle seikkailun toisensa perästä, joissa Karmides oli ollut sankarina. Alussa hän ei niitä uskonut; vaan Karmides itse teki minkä voi hävittääksensä hänen unelmansa puhtaasta rakkaudesta ja maallisesta onnesta ja hänen vakaumuksensa sulhonsa jalosta luonteesta ja korkeasta kutsumuksesta. Turhaan Kryysanteus käytti ihmiskokemustaan ja hellää kaunopuheisuutta saattaakseen kasvattipoikansa ja entisen oppilaansa takaisin sille tielle, josta tämä oli luopunut. Heidän välinsä yhä kylmeni. Hermione näki isänsä surun ja tunsi omansa syvemmin. Kristityt osottivat Karmidesta näytteeksi siitä, kuinka pakanallinen filosofi osasi ihmisiä kasvattaa. Hän kokosi ympärilleen Ateenan irstaimmat nuorukaiset, hän oli samanmielisten ystäväinsä ja Ateenan hetairain ihastuksen tai keinottelujen, vaan kaikkien muiden halveksimisen esineenä. Kun hän viimeisen kerran näyttäytyi Kryysanteuksen talossa, tämä ei ollut kotona. Hän tapasi Hermionen yksinään. Kyynelsilmin tämä nuhteli häntä kaikesta siitä surusta, jonka hän oli hänelle ja hänen isälleen saattanut. Karmides vastasi leikkiä laskien ja lähti. Pian sen jälkeen Karmides antautui uuteen seikkailuun, josta puhuttiin enemmän kuin hänen edellisistään, koska toisena osallisena siinä oli kaunis Eusebia, Annæus Domitiuksen puoliso. Annæus otti asian niin perin tyyneltä kannalta, että kristityt siitä saivat oivallista tukea selittäessään suopeasti, että kaikki muka oli vaan joku käännytyskoe, johon hurskas Eusebia oli ryhtynyt, kun oli huolissaan nuorukaisen, autuudesta. Vaan kun huhu epäedullisemmassa muodossa saapui Hermionen korville, niin hän, kuolettavasti loukkautuneena tunteissaan, lähetti kihlasormuksen takaisin Karmideelle.

Että voisi rakastaa useammin kuin kerran, se oli Hermionesta mahdottomuus. Nytkin, kun hän tahtoi unohtaa Karmideen, hän oli vakuutettu, ettei sydämen vaisto eikä ensimäinen rakkaus koskaan voi pettää. Hän luuli kadottaneensa hänet ainoastaan tämän elämän ajaksi. Hän luotti tulevaiseen oloon, jolloin kaksi sielua, jotka alkuaan, levätessään Jumalan aatteen helmassa, olivat olleet yksi, uudestaan oli yhdistyvä, puhdistuneina niistä vioista ja erehdyksistä, jotka heidät maan päällä olivat saattaneet erilleen. Tämä usko, jota hän elätteli Platoonin kirjoituksia lukemalla, ja johon ehkä jokainen ihminen kerran elämässään on turvautunut, lohdutti häntä, vaikka siihen sekautuikin kaiho, kun hän sydämessään kuuli sen luonnollisen ikävöimisen ääntä, joka käski yhtymään rakastettuun mieheen ja jatkamaan sitä jumalallista elon kipinää, josta hän itse miehen ja naisen rakkauden kautta oli tullut osalliseksi.

Koska Hermione oli kaunis ja viehättävä sekä tavattoman suuren rikkauden perijä, oli hänellä paljo kosijoita, vaan naimatarjoukset, joita rohkeimmat olivat uskaltaneet esitellä, hän oli hyljännyt. Hän tyytyi siihen ajatukseen, että eläisi naimatonna. Kuten tarun nuoli, joka yksin paransi tekemänsä haavat, voi rakkaus yksin parantaa rakkauden haavat. Hermionella oli paljo rakastaaksensa. Hän rakasti luontoa ja filosofiaa; hänestä oli rakasta levittää onnellisuutta kaikille ympärilleen; etenkin hän rakasti isäänsä, jonka pyrintöjä ja yksinäisyyttä vajoavan sivistyksen ja sorretun uskonnon sankarina Hermione ymmärsi ja omisti omikseen. Kylpien tämän rakkauden raittiissa aalloissa hänen sielunsa säilytti kirkkautensa, voimansa ja terveytensä; hän oli sopusoinnussa itsensä kanssa, vaikka soinnokset soivat kaihoa.

* * * * *

Vähä ennen hämärän tuloa piispa Petros oli lähettänyt Clemensin pylväspyhimys Simoonin luo ja pannut hänen mukaansa leivän ja pullon viiniä. Pullo oli sama, jonka Petros edellisenä iltana niin huolellisesti oli pannut lukon taakse. Sinä yönä ei Simoon veisannut iltavirttänsä.

Kryysanteus palasi vasta puolenyön aikaan. Hän oli silloin nähnyt, kuinka kristittyjen papisto otti haltuunsa sotajumalan temppelin. Petros oli katsonut hyväksi panna asian toimeen semmoisella tunnilla, jolloin ei tarvittu odottaa tarpeetonta huomiota ja väen keräytymistä. Tribuuni Pyladeen johtama sotilasosasto oli seurannut pappeja ja asettunut temppelin edustalle. Eräs virkamies luki portailta keisarillisen julistuksen, joka antoi temppelin kristityille; muutamat yökulkijaimet, jotka sattumalta menivät torin poikki ja kummastellen seisahtuivat menoa katselemaan, saivat edustaa Ateenan kansaa, jolle julistus oli kirjoitettu. Lukeminen loppui, kuten tavallista, huudolla: eläköön keisari! Sotamiehet siihen yhtyivät velvollisuudesta, papit sydämestään, Ateenan kansan satunnaiset edustajat pakosta tai tottumuksesta. Vanhan kansalaisen, jonka suu oli vaiti, vaan jonka sydän ehkä huusi: eläköön Julianus! pisti muuan hurja sotamies kuoliaaksi. Vanhus oli lähtenyt ulos hankkimaan lääkärinapua sairastuneelle tyttärelleen. Ennen kuolemaansa hän ehti laskea Kryysanteuksen sydämelle, ei ainoastaan asiaansa, vaan myös leivättömän kotinsakin; Kryysanteus riensi hankkimaan apua. Sen jälkeen julistus naulattiin temppelin oveen, sotajumalan kuva ja alttari lyötiin kumoon ja heitettiin ulos, maalaukset hakattiin rikki, temppelin aarteisto pantiin takavarikkoon, arkisto historiallisine vuosikirjoineen poltettiin, ja sen jälkeen pyhä risti, rauhan ja sovinnon merkki, asetettiin sisäänkäytävän eteen, juuri murhatun vieressä olevaan verilätäkköön.

Tämä tapahtui lamppujen ja soihtujen valossa, joita oli sytytetty pylväskäytäviin ja torin kuvapatsaiden ympärille. Ylhäällä Akropoliilla kuvautui viisauden jumalattaren jättiläispatsas öistä tähtitaivasta vasten. Kenties sen vaskinen rinta kohosi sillä hetkellä.

YHDESTOISTA LUKU.

Rahel.

Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan köyhiä jopa välistä Gojiminkin[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena, suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä. Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen arvon — raha-arvon —, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt hänen sormiensa väliin.