Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään, hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.
— Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! — saattoi vanha Ester sellaisessa tapauksessa lausua.
— Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, — tämä huntuhan vallan tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.
— Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini sattuu, sanoi vanha Baruk. — Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa, ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen minä lupaan.
Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat, nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.
Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä. Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.
He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja että tämä — oi kauhistus! — oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia, jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.
Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynyt
Kryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.
On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan. Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis: kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin laulaessa: "Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi, Israel!" ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa: "Kuule Israel! Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!" Silloin valtaa hänet isien henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle, aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa, Barukin tyttären.
Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas on rakastettunsa läsnäollessa ujo, — kuin ujo rakastaja ainakin, ja Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän on Rahelin mielestä tolvana.