Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt, koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä; sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta, hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet, hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti, yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, — noita rohkeita, ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari: hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan, vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan. Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään, kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia, jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee, jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi? Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.
Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.
Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana kotiin.
Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta, joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.
Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat ylös altaanille.
Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton, hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla, jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen; hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa, niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla koristetut. Hän on vakuuttanut — ja sepä tuntui Rahelista alussa vallan uskomattomalta — ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja, sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.
Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin, Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti. Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän kaupungissa.
Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia, joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa. Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa. Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.
— Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.
— Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. — Viisaus ja Rahel ovat minun jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?