— Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin … kuin Platoon oli luullakseni hänen nimensä … hyvin voidaan lukea valittuun kansaan, vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.
— Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.
— Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole vieras Israelin tyttärelle.
— Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä, jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan toinen mieli kuin sinulla.
Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
— Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko jo oli vaipunut mereen, — sama aurinko loistaa meidän molempien silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme sitten sanoa toisiamme vieraiksi?
— Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala, sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. — Sinä iltana, jolloin minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka … jota sinulla ei ole sormessasi… Karmides, missä sormus on?
— Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.
— Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. — Vaan aioin sanoa sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan häntä paljoa oppineempi.
— Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla yhdessä.