— Uskotko sen?
— Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.
— Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa mielijohteillensa valtaa. — Mutta, lisäsi Rahel arvellen — en voi jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.
— He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?
— Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.
— Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!
— No niin, kuten tahdot.
Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle epämääräiset huolensa.
Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle, oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku vasaranlyönti läheisistä työpajoista.
Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta ja läheni lähenemistään.