— Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, — mitä sinulla on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja kristittyjen kanssa?

— Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee taistelua, verenvuodatusta … ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. — Mutta mikä onkaan tapahtunut? Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?

— Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon…

— Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahti
Rahel.

— Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa, vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys. Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja … rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.

— Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.

— Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi, jommoisia kristityt ovat keksineet… Atanasios se on … oli siellä ja saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen, vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken. Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi. Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla. Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä, täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?

Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.

— Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja menet. Olet poissa, kun ehkä… Ei, minä en uskalla ajatella sellaista hetkeä.

— Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on kitarasi, lapsi?