Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili. Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun Karmides pani kitaran kädestään.
— Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. — Sinun silmäsi ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni, sinä Itämaan tyttö!
Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.
Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti. Hän oli oikea Prooteus[24] — erilainen erilaisten naisten luona. Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen luona Karmides — ei Eusebia — oli olevinaan ujo, veikistelevä, oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen, niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka tuotti heille kummallekin saman huvituksen.
Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee, että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.
Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen, tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.
Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia, hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.
Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.
Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen vanhempainsa puoleen.
— Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!