Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös altaanin portaista.
— He tulevat! huusi hän.
— Ketkä? Ketkä?
— Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.
— Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!
— Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. — Älä pelkää! Minä olen oleva läheisyydessäsi.
Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.
Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan, siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa, pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien menoa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Murhenäytelmän alku.