— Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä vielä kylvää ruusuja maan päälle!
Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen, joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon hetki, se on: onnen varjoa — tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten antanut mennä menojaan.
Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.
Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä, mahtaviksi yksilöiksi.
Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti. Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa, vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan karjuivat raivosta.
Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio, ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei yhtäkään ihmistä näkyvissä.
Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan — synkän vihan vääntämiä kasvoja.
— Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!
Kuolema atanasiolaisille!
Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut, koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja valmistettua murhenäytelmää.
Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen. Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.