— Odota, sanoi hän Clemensille, — odota kunnes saamme nähdä, mitä tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin lähdet.
Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä. Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema myrkyttäjille, atanasiolaisille!
Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle. Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen; hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä lepäsi. Hän tunsi Simoonin.
Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!
Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin. Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset, joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot: myrkyttäjät, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui, ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä, kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.
Sen jälkeen hän otti korin ja riensi takaisin aulaan. Niin kauan kuin ihmisten huudot vielä kuuluivat hänen korviinsa, hän ei voinut koota ajatuksiaan hakeaksensa puoltosyitä sitä pelkoa vastaan, joka oli hänet vallannut. Levottomana hän kulki eteenpäin ja tuli palatsin peräpihaan. Vanki, joka siellä oli kellarissa nääntymässä, oli tuskin kuullut hänen askeleensa, ennenkuin hän pani kasvonsa kellariluukun aukkoon ja kysyi:
— Kuka tulee?
— Minä, Clemens.
— Clemens, sano minulle, mitä kaupungissa tapahtuu? Tuhansien äänten huudot ovat tunkeutuneet tänne alas. Minä kuulen ne vielä. Mitä tämä merkitsee?
— Teodooros, jotain hirveätä on tapahtunut. Minä tuskin voin sitä kertoa. Minä itse vapisen.