— Sill'aikaa kuin tyynnyt, niin hanki minulle hiukan vettä, Clemens. Minun janoni on suurempi kuin uteliaisuuteni. Minut on vallan unohdettu tänään.
— Teodooros, minä en uskalla. Petros on meitä kieltänyt antamasta sinulle vettä.
— Minä sain kuitenkin muutamia pisaroita eilen illalla Eufeemiokselta.
Rikkoiko hän piispan käskyä? Sitä en uskoisi, sillä minä tunnen
Eufeemioksen.
— Piispa on määrännyt vissin määrän päivältä kielesi kostukkeeksi. Et saa uskoa, että hän aikoo kuolettaa sinut janoon. Hän tahtoo ainoastaan masentaa uppiniskaisuutesi. Hän suree sinun luopumustasi, Teodooros.
— Kuulethan, että Eufeemios on minut unohtanut. Kautta Jumalan, joka elää taivaassa, minulle ei ole tänä pitkänä päivänä annettu pisaraakaan vettä. Ja ruoka, jota minulle annetaan, on suolattua. Nälkä on pakottanut minut sitä maistamaan. Kiiruhda, Clemens!
— En uskalla, sanoi Clemens huoaten.
— Poika, minä kärsin rikkaan miehen tuskat kiirastulessa. Voi sinun nuorta kovettunutta sydäntäsi!
Teodooros poistui luukusta. Hän heittäytyi olkivuoteelleen ja painoi, kuten ennenkin, kuivan kielensä kylmää kellarin muuria vastaan.
Äänettömyys, joka seurasi vangin sanoja, vaikutti valtaavasti nuoreen esilukijaan. Teodooros oli vaieten antautunut tuskiinsa. Clemens kuuli huokauksen, jonka nämä tuskat häneltä pusersivat. Enempää hän ei kestänyt. Hän kiirehti takaisin aulaan ja Eufeemioksen kammioon, otti avainkimpun ja ruukun, jonka sieltä löysi, täytti sen vedellä ja riensi takaisin vankihuoneen luo. Hän avasi ulko-oven, astui muutaman portaan alas ja seisoi sitten sisäoven edessä.
— Sinäkö siellä, Clemens? sanoi vanki sisältä.