"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella. Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä, sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.
"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen, kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!
"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla, ennenkuin päätin itsekseni karata.
"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.
"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.
"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä.
Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä —
hänen nimensä on Stentus — suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon
Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!
"— — Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan'.
"— — Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana. Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton — — —"
Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä. Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan. Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä virkkanut mitään.
Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.