Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.
Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään suuntaan.
Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene, jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä. Miehet antoivat airojen vaipua.
"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa minulle, missä päin Aenaria on?"
He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin raittiissa aamutuulessa.
Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.
"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on päästy."
"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen, joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."
Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain päin", sanoi hän.
Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.