Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia, joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka mereen pistävä kallio muodostaa.
Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.
Yhdeksäs Luku.
Napoli.
Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.
Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin; Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.
Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.
Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen kotomaansa lauluja.
Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla, Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen tehneet hänet Campanian Croesukseksi.
Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa. Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.