Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.
"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta sen jälkeen surullisella äänellä.
Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.
"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi, "eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."
"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin aina Kartagon vertainen."
"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas huomenna?"
"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."
"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi, joten et saa tehdä tänä iltana, sillä —"
"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.
"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki tahtovat olemaan naurussa suin."