Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.
"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia kohtaan."
"Ja keitä ne ovat?"
"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä kohtaan tahdon olla kuin Niobe."
"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."
"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä. Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles, että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias Kilikiassa — ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"
"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten — mikä oli hänen nimensä."
Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.
"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia kohtaan. Mitä sanoisi isäni — mutta tule katsomaan", lisäsi hän kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."
Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi äänetönnä häntä.