"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni kantotuolista.
Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.
"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."
Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.
"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia tällä kadulla. — Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."
Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.
"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä — hänen nimeänsä en nyt muista — suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon. Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha, ha!"
Samassa tuokiossa palasi juoksija.
"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin tulimmekin."
Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.