"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."
Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.
"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"
"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse.
Juttelu taukosi hetkiseksi.
"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua tervehtämään."
Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa myönnän.
Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.
Hän kumarsi nöyrästi.
"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää minussa jälleen epäluuloa."
Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.