"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi. "Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä — mutta nyt juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."
Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"
"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."
Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa tuokiossa.
"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."
Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian vihjaavan Sabinuksen syntyperään.
"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita", vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja meni pois.
"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille.
"Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."
Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä, selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.
"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka, joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi. Luulen hänen nimensä olleen Licinius."