Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti kuultelevan häntä välinpitämättömästi.
"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet nähnyt turhaa vaivaa."
Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.
"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."
"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin vaivan ansaitseva."
Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui omista sanoistansa.
"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.
"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli todenperään sanottu."
"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"
"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon suuteloa."