"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.
Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa. Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.
"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.
He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä, jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja. Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.
Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.
"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.
"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen", lisäsi Marcia.
"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene, jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."
"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius mieltyneenä.
"Tänään — ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö, miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."