"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.
"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää kaukana Capreae-saaresta."
Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.
"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."
"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden suojaan."
Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.
"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten
Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.
"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti, "eikä mikään ole meitä erottava!" — — —
Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan, niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.
"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta, joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe; minä olen heille ilmoittanut tulostamme."