"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille niin paljon iloa?"
"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä — kuollut!"
"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."
"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia, "mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole mielikuvituksessa syntyneitä. — Anna minulle Demetriuksen vastaus."
Lucius totteli.
Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio
(Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.
Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.
"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.
"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii
Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."
Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.