Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.
"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua kadehtiva."
"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden tavoin.
"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja soimaavaa."
Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli odotellut häntä eilisestä asti.
"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.
Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli siellä nuori, matkapukuun puettu mies.
"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."
Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän almun.
Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki kovasti.