* * * * *
Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys. Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.
Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa. Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut, hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä kuolemaansa.
Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.
"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.
"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."
Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae
(Julialle).
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi. "Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman, sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"
Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä,
Liciniukselta", kuiskasi hän.
Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi kohta kotiin!"