Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.
"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin sanoakaan."
Julia silmäili häntä kysyväisesti.
"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"
Viktoria koetti kaikin voimin tointua.
"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."
"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"
Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.
"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi unhottamaan hänet."