"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.
Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.
Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.
"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."
Julia huokasi.
"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."
"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden, jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."
"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea toimihalunsa tyydytetyksi."
Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän tehnyt.
Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.