"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina syvää sääliväisyyttä osottaen."
Marcia loi silmänsä alas.
"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin onnettomaksi", virkkoi hän.
"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."
"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."
Marcia katsahti ylös.
"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan puheenpartena."
Marcella pudisti päätänsä.
"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan
nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt
Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa
Herran sanoja."
"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä, samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua, silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua, vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt, Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia sieluni haavoille."