Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.
"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät kirjamme tallella."
Marcia noudatti hänen kutsuansa.
Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi häntä huvilan portille.
"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset sydämmellisesti toisillensa.
Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi uneksivin silmin maiseman yli.
Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä maalle viileyttä.
Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!" sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta, Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:
"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä.
Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."
"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"