"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.
Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.
Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin. Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes hän katosi eräälle syrjäkadulle.
"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.
"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla
Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi
kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista.
Vahinko sitä sukkelata miestä."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri riita-asia muistathan…"
"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"
Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui
Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.
"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin oikeastaan…"