"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet. Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."
Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle muutamalla sanalla asian.
Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.
"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen hovimieheen päin.
"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen tyly vastaus.
"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi Julia pikaisesti.
Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti menemään.
Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven. Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.
Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.
"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."