"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen henkeä."
Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan. Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä, joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.
"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.
"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."
Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.
"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."
Julia totteli äänetönnä.
"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet. Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen kasvoja; menköön hän maanpakoon."
Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.