"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.
"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.
"Etkä sinä ole häntä unhottanut? — Sinun hyvä muistisi on todellakin sinulle kunniaksi."
Julia punastui kovin.
"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."
Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois keisarin hovista.
* * * * *
Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri uskollista Saturninusta — kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi Licinius, nousten seisoalleen.
Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä: "Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen alla oli kaupungin prefektin nimi.
Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.