"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.
"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.
"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään.
Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."
Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"
Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä. Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut sinun puoltajaksesi."
"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."
Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä seinää vasten ja rukoili hiljaa.
Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.
"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius hänelle.
Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt saatan sinut."