He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan, kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.
Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.
"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa, minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."
Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata, kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.
"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan jälleen tykösi."
"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä, että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"
"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."
Centurio pudisti päätänsä. "En voi."
Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen. Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"