Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.
"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua kukaan tunne."
Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.
Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.
"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.
Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"
Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen äreän Kerberuksen käteen.
"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."
Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen pyyntönsä.
Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua. Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa asiasi."