Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta tulevaksi.
Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät tablinum'iin.
"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta miehestä?"
"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.
Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.
"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle syöstyminen. — Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."
"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius; "tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle. Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."
"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei rukoukseni mene turhaan."
He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen, kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!" Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius", virkkoi hän sydämmellisesti.
"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä, katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua tämän kynnyksen yli."