"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä maahan.
"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"
Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti huoneesta.
Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut Sardiiniasta."
Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman vastaan lainaksi", vastasi hän.
Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa. Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.
Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä. Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä. Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."
"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."
"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"
Neljästoista Luku.