Toivo ei anna häpeään tulla.
"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo, uskollinen Germanian kansa — tosin iloittaa minua, että saan oleksia täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut huulilleni."
Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten, katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.
"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on hyötyä."
Toinen kääntyi häneen päin — tämä toinen oli Licinius.
"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"
"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä
siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin.
Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin.
Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."
Licinius oli vaiti.
"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti perille kirjoituksesi."
Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.