"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä, Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"
Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.
"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."
"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä paikalleen selkänsä taakse.
"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä, "keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä vastaan. Minä — minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja sinä suostuit minun mielipiteeseni."
Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.
"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.
"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin — estelin", sai legaatti töin tuskin sanotuksi.
Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.
"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin, ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."