"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden —"
"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten —"
"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"
Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.
"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.
Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.
"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."
"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen aina tottelevainen sinulle."
"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin tyttären kamariin."
Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella, polkein jalkaansa lattiaan.